Pelottelun politiikkaa

Pelottelu ja syyllistäminen on nyt otettu aseiksi poliittisten päämäärien saavuttamiseksi. Valtioneuvoston tulevaisuusselonteossa ilmasto- ja energiapolitiikan kohta kuvaa tätä uhittelua; Kohti vähäpäästöistä Suomea. Siinä todetaan, että ilmastomuutos on yksi vuosisadan selvästi suurimpia uhkia ihmiskunnan hyvinvoinnille. Uhkan vakavuuden ja kiireellisyyden tulee näkyä sen torjumiseen tähtäävässä politiikassa. Tällä toteamuksella perustellaan nykyisen hallituksen monia yksioikoisia fiskaalisia vero- ja maksupäätöksiä; vihreä energiavero, syöttötariffit, kehittyville ja kehitysmaille ilmastomaksut jne. Toteutuessaan nämä päätökset tulevat lisäämään kouraantuntuvasti kotitalouksien kustannuksia. Ne heikentävät elinkeinoelämämme toimintaympäristöä ja ne horjuttavat valtion taloutta. Kun tällaisia jyrkkiä linjauksia tehdään, niiden laskelmien on perustuttava kestäviin ja riidattomiin lähtökohtiin.

Nykyinen ilmasto ja energiapolitiikka perustuu YK:n ilmastopaneelin IPCC:n esittämiin tutkimusväitteisiin. Edelleen näihin kiistanalaisiin tutkimustuloksiin vedoten jatketaan väärää politiikkaa. Siitä huolimatta, että on paljastunut IPCC:n tietoisesti manipuloineen monia tutkimustuloksiaan, niin EU:n harjoittaman ilmastopolitiikan yksi keskeinen instrumentti on päästökauppa. Päästökaupan väärinkäytöksiä paljastuu tihenevään tahtiin. Satoja miljoonia euroja on ohjattu yksityisille tileille. Päästökaupasta, muun ilmastopolitiikan miljardiluokan rahavirtojen lisäksi, on tulossa yksi talousrikollisten kannattavimmista bisneksistä.

Toinen kummajainen YK:n ilmastopolitiikassa on ns. teollisuusmaiden omantunnonrahaston kerääminen. Sitä perustellaan seuraavasti: teollisuusmailla on velvollisuus ja vastuu rahoittaa kehittyvien ja kehitysmaiden ilmastotalkoot! Nykyinen hallitus on luvannut osallistua valtion budjetin kautta 200–400 miljoonalla eurolla tähän rahastoon. Tämäkö on kiitos siitä, että isovanhempamme ja vanhempamme ovat kovalla työllä ja pitkää päivää tehden luoneet Suomen teollisuuden hyvinvointimme turvaamiseksi. Tällainen rahastoajattelu ja omantunnon puhtaaksi osto on järjetöntä. Kehittyvissä maissa Kiinassa ja Intiassa, sekä kehitysmaista lähinnä Afrikassa, ylikansalliset suurkonsernit omistavat tuotantolaitokset paikallisten valtioiden kanssa. Ne kilpailevat maailmanmarkkinoilla meidän teollisuutemme kanssa samoilla tuotteilla. Kuitenkin ne toimivat aivan eri säännöillä. Polkevat pääsääntöisesti työntekijöiden oikeuksia, eivätkä välitä ympäristöstä. Ja nämä yritykset jakavat miljardien eurojen voitot omistajilleen. Näiden ylikansallisten yritysten tulee itse lohkaista suurista voitoistaan rahoitussiivut ilmastoinvestointeihin kuten suomalaiset yritykset ovat jo tehneet. Voimassa oleva kansallinen ja kansainvälinen perussääntö on selkeä eli sottaaja siivoaa aina itse jälkensä.

Vastuu on hallituksella

Mikäli edelleen tietoisena jatketaan, IPCC:n luotettavuuden horjumisen jälkeenkin, näiden pohjalta kansallisten strategioiden luomista, otetaan valtava riski, joka vaarantaa ja toteutuessaan tuhoaa teollisuutemme toimintaedellytykset. Tätä kautta hyvinvointiyhteiskuntamme rahoituspohja murenee.

Vaalien jälkeen uuden hallituksen on muutettava ilmastopolitiikan suunta turvaamaan perusteollisuutemme säilyminen ja kasvun edellytykset maassamme. Suomalaiset suuret metsä- ja metallikonsernit pärjäävät hyvin, mutta pitävätkö ne tuotantolaitoksensa Suomessa, se ratkaistaan tulevalla hallitusohjelmalla. Suurten metsä- ja metallikonsernien todellinen työllisyysvaikutus tulee niiden toimintaan olennaisesti liittyvästä ali- ja laitehankintaketjuista. Tulevan vaalikauden aikana käydään kovaa kilpailua siitä, missä maissa metsä- ja metalliteollisuuden tuotantolaitokset säilyvät ja missä ne laajentavat toimintaansa. Kansallisilla päätöksillä ratkaistaan pärjääkö Suomi tässä kilpailussa.

Ominaispäästöjärjestelmällä saavutetaan YK:n tavoitteet

Päästökauppajärjestelmällä ja hallinnollisilla määrällisillä päästötavoitteiden pienentämisillä ei saavuteta maailmanlaajuisesti päästöjen minimointitavoitteita. Nykyisellä ilmastopolitiikalla vain hidastetaan EU:n ja Suomen talouskasvua ja aiheutetaan työttömyyttä hyvinvointiyhteiskuntamme perusrahoittajalle, teollisuudelle, koska lisärasitteet teollisuuden kustannusrakenteeseen vievät lopunkin kilpailukykymme. On surullista, että myös ammattiyhdistysliike on nostanut kädet tämän edessä pystyyn. Keskusjärjestöt eivät enää puolusta suomalaisia työpaikkoja vaan esittävät vahvennettuja turvaverkkoja vastaanottamaan väärästä ilmastopolitiikasta syntyvän työttömien armeijan.

Suomen on otettava nyt johtava rooli maailmanlaajuisessa ilmastopolitiikassa tekemällä uudet linjaukset ja konkreettiset esitykset, joilla saavutetaan globaalit ilmastopoliittiset tavoitteet. Suurimmat C02 päästöjen tuottajat ovat maailmanlaajuisesti energia- ja teollisuustuotanto sekä liikenne. Maailmanlaajuisesti on jo hyväksytty autoille ns. ominaispäästöjärjestelmä. Vastaava järjestelmä on luotavissa myös energia- ja muiden tuotantolaitosten päästöille. Vain tällä tavalla voimme saada maailmanlaajuisesti yhdenvertaiset teollisuuden kilpailuehdot parempaa ilmastopolitiikkaa ajatellen.

Ominaispäästöjärjestelmä on oikeudenmukainen ja se ottaa huomioon jo nyt tehdyt investoinnit, joilla vähennetään päästöjä. Esimerkiksi suomalaisen terästuotannon ominaispäästöt ovat tonnia kohti puolta alhaisemmat kuin Euroopassa keskimäärin puhumattakaan Aasian ja Venäjän vastaavista laitoksista. Tämä on saavutettu systemaattisella investointipolitiikalla, satojen miljoonien eurojen investoinneilla on tehostettu tuottavuutta ja saatu päästöt minimoitua.

Tuotannon leikkaaminen vai kilpailukyvyn kohentaminen

Kategorisilla määrällisillä päästötavoitteiden toteuttamisilla jouduttaisiin leikkaamaan tuotantoa, joka tästä syystä siirtyisi sellaisiin maihin, jotka eivät ole sitoutuneet vastaaviin tavoitteisiin ja päätöksiin kuin Suomi ja EU. Ominaispäästöjärjestelmässä sovitaan maailmanlaajuisesti sektorikohtaisten päästöjen raja-arvot. Ne tuotantolaitokset, jotka eivät pääse näihin sektorikohtaisiin päästötasoihin, maksavat kansallisesti tai kansainvälisesti ilmastoveroa. Ilmastovero on korvamerkitty, jolla rahoitetaan ko. tuotantolaitosten ilmastoinvestointeja. Teknologiaa viedään tämän rahaston rahoituksella sinne, missä sitä tarvitaan.

Toinen vaihtoehto on, että WTO laatii uudet ilmastopoliittiset kauppasäännökset. Sellaisten tuotantolaitosten tuotteet, jotka eivät pääse päästönormitukseen, joutuvat maksamaan sanktion tai tullin. Tällä ilmastosanktiolla voidaan vaikuttaa kahdella tavalla: ensiksi ilmastosanktion keräämisellä varmistetaan, ettei mikään tuotantolaitos voi missään päin maailmaa toimissaan suorittaa ilmastodumppausta ja toisekseen tätä kautta ei voi tulla väärillä kilpailupelisäännöillä maailmanmarkkinoille. Tämä on kehittyneen läntisen maailman teollisuudelle elinehto, koska joudumme jo tekemään tuotteemme kalliimmalla kustannusrakenteella. Näin saadaan kaikki kustannusrakenteeltaan samalle viivalle.

Suomessa on jo kehitetty valmis hiilidioksidipäästöjen talteenoton teknologia, jolla voitaisiin vähentää päästöjä jopa 30 %. Sulkematta ainoatakaan energia- ja lämpölaitosta kävivät ne hiilellä, kannoilla tai turpeella. Samalla voitaisiin luoda ainakin yksi uusi pikku-Nokia hyvinvointiyhteiskuntaamme rahoittamaan. Ilmastosanktiotuloilla voidaan ostaa juuri tällaista suomalaista teknologiaa Suomesta, jolla voidaan toteuttaa eri puolilla maailmaa olevien saastuttavien laitosten ilmastoinvestoinnit. Maksajana on oltava saastuttaja eikä kukaan muu. Kaikkien on hyväksyttävä IPR:n oikeudet, eli kukaan ei saa lähteä kopiomaan tätä teknologiaa ja myydä siten sitten omina tuotteinaan. Suomen johtava rooli ilmastopolitiikassa syntyy ominaispäästöjärjestelmän voimakkaalla viennillä keskusteluun maailmanlaajuisesti.

Soinin mallin toteuttamiseksi on tulevan hallituksen tehtävä seuraavat päätökset;

1) Suomi ilmoittaa EU:lle ja YK:lle ottavansa yksipuolisen aikalisän ilmastopolitiikassa. Aikalisällä neuvotellaan EU:n ja YK:n kanssa siitä, että päästötavoitteiden laskentapohjaksi otetaan ominaispäästöjärjestelmä ja luovutaan niin kutsutusta prosenttimääräisestä tavoitteista.

Prosenttimääräiset tavoitteet eivät huomioi lainkaan jo tehtyjä yritysten ilmastoinvestointeja. Luovutaan päästökauppajärjestelmästä ja tilalle vaaditaan sanktiopohjainen järjestelmä, jossa yritykset ja laitokset maksavat yhteisesti sovitun toimialakohtaisen ominaispäästörajan ylittävältä osalta sanktion kansalliseen tai kansainväliseen rahastoon.

Sanktiorahat on korvamerkitty niin, että niillä on edistettävä ilmastopoliittisia tavoitteita antamalla takuita ja avustuksia ilmastoinvestointeihin.

2) Suomi tekee aloitteen EU:lle ja YK:lle Kioto 3 -neuvottelujen aloittamisesta kaikkia sitovasta ominaispäästöjärjestelmään siirtymisestä. Järjestelmä toteutetaan vain, jos kaikki maat ovat siinä mukana. Suomi ei suostu EU:n yksipuolisiin ilmastotavoitteisiin ja -järjestelmiin.

3) Suomi tavoittelee sähköenergiatuotannon täyttä omavaraisuutta. Se toteutetaan monopuoleisella tuotantorakenteella eli ydin-, vesi-, turve- ja uusiutuvan energian lähteillä. Uusiutuvien energiamuotojen tuotannon tulevaisuus turvataan kertaluonteisella investointituella ja nostamalla tuote- ja teknologiapanoksia. Perutaan edellisen hallituksen syöttötariffipäätökset sekä torjutaan Windfall- ja uraaniverot. Näin varmistamme oikeudenmukaisen sähköenergian hinnoittelun.

4) Edistetään päästöttömän raide- ja vesiliikenteen toimintaedellytyksiä, aloittamalla valmistelut Järvi-Suomen kanavoimiseksi uudella meriyhteydellä yhdessä VR:n kanssa, jolloin vesi- ja raideliikenne voisivat palvella parhaiten toisiaan. Tuetaan tuote- ja teknologiapanoksin vesi- ja raideliikennekaluston toteuttamista uusin innovaatioin suomalaisissa konepajoissa ja telakoilla.

5) Suomi ilmoittaa IMO:lle, että otamme 15 vuoden siirtymäajan laivojen rikkipäästötavoitteiden toteuttamiseen. Suomalaisten varustamoiden ympäristötukiin varataan kehysbudjettiin tuntuva määräraha. Määrärahan suuruus tarve neuvotellaan yhdessä suomalaisten varustamoiden kanssa. Kaksinkertaistetaan suomalaisten telakoiden innovaatiotuki. Näin edistetään taloudellinen ja joustava siirtyminen IMO:n asettamiin rikkipäästötavoitteisiin.

Lopuksi

Nämä kaikki tavoitteet ovat toteuttavissa kansallisilla päätöksillä kun on tahto ja tarvittava enemmistö.