Koko EU:n toiminta ja olemassaolo pohjautuu niin sanottuihin perussopimuksiin. Niitä on vuosikymmenien varrella laadittu useita ja ne voidaan lajitella ja laskea hyvin monella tapaa. Esittelen nyt niistä keskeisimmät, koska perussopimusten ja niiden toimintalogiikan tunteminen ovat välttämättömiä EU:n ymmärtämiselle.
EU:n perussopimukset ovat itsenäisten valtioiden tekemiä sopimuksia, joilla ne antavat toimivaltuuksia Euroopan Unionin organisaatioille. EU voi periaatteessa toimia ainoastaan perussopimusten asettamissa puitteissa – tosin käytännössä niitäkin voidaan kyllä rikkoa, kuten esimerkiksi bailout-politiikka on osoittanut.
Perussopimusten muuttaminen tarkoittaa käytännössä yleensä uuden perussopimuksen laatimista. Uusi sopimus ei kuitenkaan korvaa edellisiä vaan liitetään ikään kuin niiden päälle, jolloin se muuttaa aiempien perussopimusten tiettyjä artikloja ja vastaavasti jättää loput ennalleen.
Muutos perussopimuksiin ja uuden perussopimuksen laatiminen tarkoittavat siis käytännössä samaa. Muutos edellyttää yleensä hallitusten välistä yksimielistä päätöstä, joissain maissa ja tietyissä tilanteissa jopa kansanäänestystä. Toinen toisensa päälle rakennetut perussopimukset muodostavat tavallaan sopimusketjuja, joita nykyään on kaksi: SEU ja SEUT. Näihin sopimusketjuihin kaikki muut sopimukset liittyvät.
Varhaisimpia sopimuksista olivat Pariisin ja Rooman sopimukset, jotka tehtiin jo 50-luvulla ensin Euroopan hiili- ja teräsyhteisön perustamiseksi (joka lasketaan EU:n alkupisteeksi) ja sitten integraation laajentamiseksi edelleen Euroopan talousyhteisön muodossa. Jälkimmäinen sopimus poisti esimerkiksi tullimaksut allekirjoittajamaiden kesken, joita alkuvaiheessa oli mukana vain kuusi: Ranska, Länsi-Saksa, Italia ja Benelux-maat.
Monien pienempien sopimusten ja kuuden muun maan liittymisen jälkeen nähtiin seuraava suuri loikkaus integraatiossa vasta 1993, kun Maastrichtin sopimus astui voimaan. Sen toinen nimi Sopimus Euroopan Unionista (SEU) on kuvaavampi. Juuri sen myötä koko Euroopan Unioni syntyi, alettiin valmistella rahaliittoa ja otettiin myös käyttöön muun muassa EU-kansalaisuuden käsite.
Amsterdamin sopimus (1999) ja Nizzan sopimus (2003) tekivät hallinnollisia uudistuksia ja pyrkivät vastaamaan unionin kiivaan laajentumisen tuomiin ongelmiin. Niiden jälkeen alettiin sitten kypsytellä kaikkien aiempien sopimusten korvaajaa, itse EU:n perustuslakia. Kuten tunnettua, perustuslaki tuli EU-päättäjien hämmästykseksi torjutuksi useissa kansanäänestyksissä, jonka jälkeen sen sisältö oli laitettava uusiin kansiin.
Näin syntyi lopulta Lissabonin sopimus eli Sopimus Euroopan Unionin Toiminnasta (SEUT), joka astui voimaan 2009. Se ei lopulta korvannut edellisiä sopimuksia, vaan jatkoi aiempien sopimusten ketjua, mutta saavutti silti uudistuksineen käytännössä kaiken saman kuin mihin perustuslailla pyrittiin.
Sopimukset itsessään ovat kansalaisen kannalta lähes lukukelvottomia luetteloita artikloista ja niihin tehtävistä sanamuutoksista. Niitä lukiessa tulee väkisinkin kysyneeksi, onko tavallisen peruseurooppalaisen tarkoituskaan ymmärtää EU:n toimintaa?
Jos kuitenkin haluat yrittää, niin parhaiten EU:n laillisista oikeuksista kiinnostunut voi päästä asiasta jyvälle lukemalla SEU:n ja SEUT:in niin sanotut konsolidoidut versiot, jotka löytyvät myös netistä. Niitä olen itsekin täällä avustajieni kanssa käynyt tavu tavulta läpi tunnin jos toisenkin...
Sampo Terho
europarlamentaarikko
