Seteleitä painamalla tai muilla Zimbabwen keskuspankin konsteilla ei nykyistä kriisiä kuitenkaan ratkaista, päinvastoin. Jos inflaatio pääsee valloilleen, joutuu koko euroalue vain entistä syvempään sekasortoon.

Mitä vaihtoehtoisia, vastuullisia ja kestäviä ratkaisuja sitten voidaan kriisimaille esittää? Suomen lähihistoriasta muistetaan pelastumisemme 90-luvun talouskriisistä, joka tapahtui devalvoinnin tukemana. Vastaava ratkaisu edellyttäisi nykyisiltä kriisimailta kuitenkin ainakin väliaikaista eroa eurosta, mitä me perussuomalaiset olemme ehdottaneetkin.

Historiastamme löytyy kuitenkin myös toinen, melkein unohtunut ratkaisu, jolla velkakriisiä voitaisiin helpottaa toimivalla ja moraalisesti kestävällä tavalla.

Suomen taloushistorian monista koettelemuksista kaikkein syvin oli talvi- ja jatkosodan kustannukset. Sotia seurasivat vielä valtavat lisärasitukset sotakorvausten ja siirtokarjalaisten asuttamisen muodossa. Tästä talouden hätätilasta ja erityisesti karjalaisten omaisuuden korvaamisesta selvitäkseen Suomi turvautui omaisuudenluovutusveroon.

”Hetekaverona” tunnettu omaisuudenluovutusvero asetettiin ensi kerran vuonna 1940 sen omaisuuden perusteella, jonka verovelvollinen omisti vuoden 1939 lopussa. Se oli 2,5-20% verotettavasta omaisuudesta, eli progressiivinen ja yläpäästä melkoisen raskas. Toinen omaisuudenluovutusvero säädettiin 1944 ja erissä maksettu vero oli 0,4-3,5%.

Verovelvollisia olivat kaikki yksityiset tahot, joilla oli omaisuutta vähintään 40 000 markkaa. Siis yhtä lailla tavalliset kansalaiset, yritykset, pankit ja jopa kansanvalistuksen, tieteen tai taiteen edistämistä varten perustetut laitokset ja säätiöt. Vero koski niin rahaa, osakkeita ja muita sijoituksia, kuin myös kiinteää omaisuutta, kuten asuntoja; sanalla sanoen kaikkea rahanarvoista omaisuutta.

Joka ainoa liikkeellä ollut osake oli leimattava siitä maksetun veron merkiksi, tai sitä ei voinut enää myydä eteenpäin. Kiinteistöjen omistajat taas saattoivat ottaa lainaa asuntoaan vastaan, jos käteistä rahaa asunnon arvosta perittävän veron maksamiseen ei löytynyt.

Tämä menettely olisi sovellettavissa myös nykypäivään. Kriisimaiden tulisi toteuttaa kertaluontoinen, velkaisuutensa mukaan räätälöity omaisuudenluovutusvero. Käytännön toteutus ei ole ongelma, kysymys on vain poliittisesta tahdosta. Sitä luulisi kansallisessa hätätilassa olevilta mailta löytyvän, etenkin jos niille tehtäisiin selväksi, että vast´edes EU noudattaa omia sääntöjään, joiden mukaan yksikään jäsenmaa ei vastaa toisen veloista.

Omaisuudenluovutusvero on kriisimaiden paras mahdollisuus jatkaa eurojärjestelmän osana, mikäli eroa yhä pidetään viimeisenä vaihtoehtona. Yksityistä rahaa kyllä edelleen länsimaissa on, vain valtiot ovat rutiköyhiä. Suuntaa antavana indikaattorina voidaan todeta, että esimerkiksi Italiassa kansallisuusvarallisuus on 136 500 euroa/asukas, josta rikkain 10% kansalaisista omistaa puolet. Voimakkaasti progressiivisella verolla saataisiin siis paljon aikaan, hävittämättä silti kansan enemmistön mahdollisuutta kuluttamiseen.

Italialaisten kansallisvarallisuus henkeä kohden on lähes kaksinkertainen Suomeen verrattuna. Ei siis ole pelkkää populismia esittää, että kun kriisimaissa kiistatta on eletty yli varojen, niin olisi moraalisesti oikeampaa periä edunsaajilta itseltään edes pieni osa hyvinvoinnista takaisin, kuin laskuttaa suomalaista veronmaksajaa.


Sampo Terho
europarlamentaarikko