Sääntely kuitenkin oli eurojärjestelmässä mukana alusta saakka Kasvu- ja vakaussopimuksen muodossa. Se mikä sen sijaan puuttui, oli mahdollisuus erota tai erottaa eurojärjestelmästä, mikäli tämä osoittautuisi tarpeelliseksi. Nimenomaan tämä jälkimmäinen puute on eurokriisin aikana osoittautunut kohtalokkaaksi.

Juuri eroamisen ja erottamisen mahdollistavien pykälien puuttuminen osoittaa senkin, että eurohanke alusta saakka on ollut ennen kaikkea poliittinen ja vain toissijaisesti taloudellinen projekti. Virallisen totuuden mukaan euroalue on ”ikuinen ja jakamaton”. Jos eurojäsenyys edellyttäisi taloudellista hyötyä, ei tällaisia ehdottomia julistuksia tietenkään voitaisi antaa. Mutta poliittisena periaatteena on ”kerran jäsen, aina jäsen”, oli eurojäsenyydestä itselle tai muille sitten hyötyä tai haittaa.

Periaatteet päälaellaan

Euron taustalla oleviin poliittisiin motiiveihin viittaa sekin, että eurokriisiin on vastattu nimenomaan entistä suuremmalla integraatiolla ja liittovaltiosta unelmoivien vaatimalla sääntelyllä. Eurojärjestelmän alkuperäiset periaatteet on itse asiassa kriisin aikana käännetty päinvastaisiksi kuin ne euroon liittyessämme olivat.

Alun perin sovittiin selväsanaisesti, ettei yksikään eurovaltio ota toisen jäsenmaan velkoja vastattavakseen. Pian ollaan vakinaistamassa juuri päinvastaista menettelyä, kun euroalueella alkaa kesällä toimia pysyvä roskapankki, johon euromaiden ongelmaluotot vastaisuudessa siirretään.

Euroalueella onkin kriisin varjolla jo parin vuoden ajan toiminut tällainen väliaikainen roskapankki. Mutta koska EU-politiikka on kiertoilmaisujen politiikkaa, ei näitä roskapankkeja sanota ikävästi roskapankeiksi, vaan vakausmekanismeiksi. Väliaikaista roskapankkia kutsuttiin Euroopan rahoitusvakausvälineeksi (ERVV), ja nyt toimintansa aloittavaa pysyvää Euroopan vakausmekanismiksi (EVM).

Roskapankit tulivat suomalaisille tutuiksi 90-luvun laman aikana, kun Suomi taisteli oman pankkikriisinsä kanssa. Roskapankin perusajatus on toimia omaisuudenhoitoyhtiönä, joka ostaa yksityisten liikepankkien ongelmaluotot, jotta ne saavat puhdistettua roskalainat taseestaan.

Veronmaksajat takaavat ongelmalainat

Vakausmekanismien pelastusprosessi ei ole yhtä suoraviivainen kuin roskapankeilla yleensä, koska muodollisesti vakausmekanismit pelastavat euron jäsenmaita, mutta lopputulos on käytännössä sama. Kun kriisimaat eivät enää pysty markkinoilta saamaan järjelliseen hintaan uusia lainoja, ne eivät myöskään pysty maksamaan edellisiä lainojaan vanhoille velkojilleen. Näin katkeaa jatkuvasti käynnissä oleva prosessi, jossa erääntyviä lainoja korvataan uusilla. Tällöin kriisimaa ajautuu konkurssiin ja velkojat jäävät ilman saataviaan.

Tämän estämiseksi vakausmekanismit ottavat tarvittavat lainat ja antavat ne edelleen kohtuuhintaan kriisimaalle, jolloin aiemmin liikepankeilla olleet lainat siirtyvät vakausmekanismille. Käytännössä siis liikepankkien ongelmalainat siirretään roskapankille, joka on veronmaksajien takaama. Itse euromaa ei tässä pankkien pelastusoperaatiossa saa muuta kuin lainansa uusittua, ellei lisäksi sitten toteuteta muita tästä prosessista riippumattomia toimenpiteitä, kuten Kreikan toisen paketin yhteydessä.

Päätösvalta federalisteilla

Federalistit uskovat roskapankkien avulla voivansa pelastaa euron. Pitääkö tämä paikkansa?

Eurokriisistä on vuosien mittaan alkanut hahmottua yksi johdonmukainen piirre. Liittovaltion kannattajilla on EU:sa edelleen keskeinen päätösvalta, ja kriisiä on jatkuvasti hoidettu heidän lääkkeillään: sääntelyllä, säästötoimenpiteillä, roskapankeilla, solidaarisuudella ja tietysti liittovaltion valtaa kasvattamalla.

Kuitenkin tähän mennessä kriisin jokaiselle vaiheelle ominaista on ollut se, että vaikka federalistit ovat saaneet päättää mitä tehdään, lopulta on silti käynyt juuri niin kuin euron kriitikot (Suomessa Perussuomalaiset) ovat sanoneet. Euromaiden kurittoman taloudenpidon ja väärien tietojen antamisen piti olla mahdotonta, mutta ei ollutkaan. Kreikan ja Portugalin ensimmäisten kaatumisten piti olla mahdottomia, mutta ne tapahtuivat. Kreikan velkajärjestelystä puhuminenkin oli federalistien mielestä rikollista vastuuttomuutta, mutta sekin toteutui, vaikka kovin myöhään ja omituisin ehdoin.

Parhaillaan horjuvan Espanjan velkojen haltuunotto saisi jo yksistään uuden vakausmekanismin natisemaan liitoksissaan, Italian veloista puhumattakaan. Lisäksi muitakin maita saattaa vielä kaatua, muun muassa Kreikan poliittinen tilanne on tätä kirjoittaessani erittäin epävakaa. Vakausmekanismilla ei yksinkertaisesti ole riittävästi pääomaa. Rahoituksen valtava kasvattaminen veronmaksajien varoilla ei sekään ole mahdollista; ei moraalisesti, eikä muutenkaan.

EVM-roskapankilla ei siis ole rahkeita jo häämöttäviin pelastusoperaatioihin. Euron paras pelastumisen mahdollisuus on konkurssiin ajautuneiden jäsenmaiden ero järjestelmästä, ainakin väliaikaisesti. Roskapankkien sijaan olisi luotava eron mahdollistavat säännöt ja pohdittava organisaatiota, joka voisi tukea eroavia maita uuteen alkuun.


Sampo Terho
europarlamentaarikko