Ikäihmiset kuitenkin eroavat toisistaan tulevaisuudessa yhä enemmän niin sosiaalisesti, taloudellisesti kuin terveydellisestikin. Pelkän kansaneläkkeen varassa elämistä yrittävältä vaatii luonnetta kertoa lääkärille, että lääkkeisiin on varaa vasta eläkkeen tultua tilille.
  Vanhuus ja jonkinasteinen toimintakyvyn heikkeneminen on kuitenkin edessä meillä jokaisella. Moni joutuu ”elämänsä illassa” kohtaamaan myös dementian: vaikka lusikka vielä pysyisikin kädessä, ei välttämättä tiedä, mitä sillä tehdään. Viimeistään tuolloin meidän tulisi havahtua kohtelemaan toinen toisiamme kuten toivoisimme itseämmekin kohdeltavan. Voitaisiin jopa ottaa käyttöön käsite ”hyväikäiset”, ikärasismiin viittaavien sanojen vanhus tai eläkeläinen sijasta.
  Omassa kodissa asuminen olisi ymmärrettävästi toivottavin ja inhimillisin ratkaisu niin yksilölle kuin yhteiskunnallekin. Jossakin vaiheessa kotona asuminen saattaa kuitenkin vaikeutua ja ympärivuorokautinen apu olla tarpeen. Silloin joutuu miettimään sopivinta vaihtoehtoa kotihoidon, tukipalvelujen, palveluasunnon ja laitoshoidon välillä. Usein käy niin, että itsekin ikääntynyt vaimo tai mies ryhtyy huonokuntoisen puolisonsa omaishoitajaksi. Onhan toista luvattu rakastaa niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin!
  Kotipalvelussa työskennelleenä tiedän, että iäkkäiden hoito on raskasta. Jotta omaishoitajat kykenisivät myös jatkossa huolehtimaan läheisistään tai lähimmäisistään, tätä taloudellisestikin merkittävää interventiota ei saa ”painaa villaisella”. Omaishoitajien, arjen sankareiden, jaksamiseen on kiinnitettävä huomiota: omaishoidontuen on oltava riittävän suuri, ja omaishoitajien vapaapäiviä sekä hoidettavien intervallijaksoja on lisättävä. Tukimuotojen tulee olla tasa-arvoisia myös syrjäseudulla asuville, olipa kyse hoitajien tai hoidettavien etuuksista.
  Terveydenhuollossa vallitsee paradoksi: mitä selvempiä ja helpommin hoidettavia oireet ja sairaudet ovat, sitä parempaa on hoito. Nurinkurisesti luullaan, että usein monisairaille iäkkäille riittää pelkkä hoiva, mutta tutkimukset ja kuntoutus menevät toisiin osoitteisiin. Terveydenhuollon tukemana laadukas kotihoito mahdollistaa myös ikäihmistä aktivoivan ja kuntouttavan otteen. Onhan huonokuntoinenkin ihminen paljon enemmän kuin sairauksiensa saldo, ”lonkkamurtuma huoneessa kuusi” tai ”varapaikan pneumonia”.
  Olemme olleet turhankin ylpeitä sosiaaliturvamme tasosta, jonka osalta suomalaisuutta ei voi riidattomasti pitää lottovoittona muihin EU-maihin tai Pohjoismaihin verrattuna. Pikemminkin ”lottovoitto” on peräisin pyyteettömästi henkensä alttiiksi antaneilta sotaveteraaneiltamme. Lapsenomainen ”kaikki-mulle-heti-nyt -ajattelu” ei luo tämän päivän huomista, vaan tarvitsemme aika ajoin säännöllisiä muistutuksia yhteiskunnan yhdestä sivistystason mitasta: siitä, miten se pitää huolta heikoimmistaan.

Marja-Leena Gröhn, lähihoitaja (vanhustyön syventävät opinnot), sosionomi (AMK)
Liperin kunnanvaltuuston ja hallituksen jäsen
Perussuomalaiset, Liperi