Käytännön konkretiaa vai sanojen semantiikkaa?

Samaan aikaan Risikko markkinoi tilalle kevyempien hoivapalvelujen lisäämistä ja kotihoitoa. Niitä on helppo puolustaa, koska ne kuulostavat paremmilta kuin laitoshoito tai raskas hoito. Laitoshoito on laitostavaa, kun taas kevyt palveluasuminen ja hoiva ovat piristäviä. Ihmetellä täytyy, miten muka vähemmän hoitajia ja vieläpä kiitämässä asunnosta toiseen pystyy takaamaan samalle henkilölle paremman palvelun. Ehkä se, että hoivakodit ovat monin paikoin yksityisiä, on vaikuttanut Risikon näkemykseen.
  Koti on jokaiselle paras paikka – ainakin niin kauan, kun ei joudu asumaan siellä yksin ja dementoituneena. Samaan aikaan, kun laitoshoitoa aletaan ajaa alas, puheet palveluasumisen ja kotihoidon lisäämisestä ovat usein vailla käytännön konkretiaa. Monissa sellaisissakin kunnissa, joissa yhä toimii vanhainkoti (laitoshoito), palveluasumiseen panostetaan jo tällä hetkellä jopa niin paljon, että sosiaali- ja terveysministeriön suositusten mukaan palveluasumista tulisi vähentää samaan aikaan kuin laitoshoitoakin. Melkoinen yhtälö lain vaatiman yhdenvertaisuuden kannalta tilanteessa, jossa tuhannet vanhukset odottavat palveluiden piiriin pääsyä.

Peruspalvelupaketti, joka kumisee tyhjyyttä

Risikko on korostanut tarvetta saada julkiselle sektorille hoitomitoitussuositusten sijaan lakeja, jotka sääntelevät hoitohenkilökunnan vähimmäismäärää suhteessa hoidettaviin. Laki on varmasti tarpeellinen, mutta käytännön tasolla siihen aiotaan vastata vähentämällä laitospaikkojen määrää, ei lisäämällä hoitohenkilökuntaa. Kyse on siis kauniiseen kääreeseen piilotetusta ontosta paketista, jolla kansaa nyt hämätään oikein kunnolla. Harvoin on nimittäin yhtä radikaaleja ja kaksinaamaisia uudistuksia esittänyttä ministeriä kehuttu yhtä paljon kuin Risikkoa, joka vanhustenhuollon lisäksi haluaa paketoida myös perusterveydenhuollon ylikunnalliseksi.

Poliittisesti vastuuton ”demokratia”

Ylikunnallinen yhteistyö on aikamme käsite, jolla niin ikään saadaan ”parannettua palveluita”. Kun perustetaan peruspalveluista huolehtiva kuntien yhteinen liikelaitos, jolla on ylikunnalliset johtokunnat, hallitukset ja tilaajalautakunnat, niin voimme olla varmoja, ettei kuntalainen enää pysty mitenkään seuraamaan täysipainoisesti sektoria, jolla päätetään yli 50 % peruskunnan asioista.
  Poliittiseen vastuuseen päättäjiä on mahdoton saada, sillä päättäjät tulevat usean eri kunnan alueelta tehden päätökset yhdessä, mutta kantaen vastuun niistä erikseen. Päättäjä, joka päättää asioistani, mutta jonka valintaan minulla ei ole eikä tule olemaa osaa eikä arpaa, on varsin eriskummallinen ilmiö demokratiaksi kutsuttavassa järjestelmässä. Toisaalta en pysty myöskään saattamaan poliittiseen vastuuseen sellaista päättäjää, joka toimii tuollaisessa päätöksentekoelimessä, mutta jonka valintaan voin vaikuttaa, koska hän voi aina pakoilla vastuutaan menemällä ylikunnallista kompromissia edustavan joukon taakse.
  Tämän ruljanssin seurauksena äänestäjältä voi mennä usko koko systeemiin: Miksi äänestää enää lainkaan, kun ei-ylikunnallisilla paikoilla toimivilla ei ole valtaa erilaisten liikelaitosten, kuntayhtymien ja johtokuntien seurauksena juuri lainkaan ja toisaalta ylikunnallista päättäjää et saa vastuuseen niin kauan, kunnes kunnat eivät ole yhdistyneet. Mediaa kiinnostavat usein vain valtuustotason asiat, mikä entisestään varjostaa jo valmiiksi katveessa olevia kuntademokratian osa-alueita. Päättäjä, joka lähtee puuttumaan katvealueilla havaitsemiinsa epäkohtiin kohtaa usein kehotuksen olla puuttumatta asioihin, koska ne kuuluvat ns. operatiiviseen puoleen.

Vesa-Matti Saarakkala
Perussuomalaisten 3. varapuheenjohtaja