Kädenpuristus on luja ja katse kirkas, kun oululaisen vuokratalon ovi rappukäytävään Jalohaukantiellä avautuu. Vastassa minua on Jussi Pekka Auvinen (57) sekä hänen koiravanhuksensa Jasse. ”Tervetuloa!”, Auvinen toivottaa ja ohjaa heti peremmälle. Aikataulu on kiireinen, sillä allekirjoittaneelle sopivia paluujunia ei Oulu-Helsinki-välillä kulje montaakaan.
Asiaan siis: Kaikki alkaa, kun Jussi Pekka Auvinen -niminen henkilö maaliskuisena iltapäivänä soittaa kännykkääni ja kertoo tilanteensa. Olen juuri lähdössä autollani Tampereelta hotelli Rosendahlista Kurikan kaupungin minulle tarjoamasta kunnallispoliittisesta koulutuksesta, johon ainoana kurikkalaisena valtuustoryhmän puheenjohtajana ehdin paikalle. Takana on parin päivän rupeama maailmanparantamista ja kahvipöytäpolitikointia yhdessä vanhojen puolueiden ”kyllä se Soini hyvä mies on, mutta…” -henkilöiden sekä perussuomalaisen jyväskyläläisvaltuutetun Kake Tuupaisen kanssa. Itsellä oli tyytyväinen tunne: onpas tullutkin taisteltua äänekkäästi pienen ihmisen puolesta!
Sitten alkaa tulla tarinaa… Voiko tuo olla tottakaan, ensin ajattelen. Että mies on tehnyt 40 vuotta töitä, sairastunut pahasti, hypännyt lääkärissä kymmeniä kertoja ja saanut käytännössä jokaiselta lausunnon että on työkyvytön, mutta työkyvyttömyyseläkkeen myöntämiseksi ei ylilääkärien ynnä muiden asiantuntijoiden lausunnoilla ole ollut merkitystä.
Muutoksenhakulautakunnat, vakuutusoikeudet ja oikeusasiamiehet on jo käyty pariin kertaan läpi. Vaimo on kuollut viime syksynä keuhkosyöpään ja on paha olla. Vaikka on aurinkoinen kevätpäivä ja räystäät tippuu, on puhelu hyytävää kuultavaa. Tunnelma autossa vaihtelee syksyn sävyjen ja takatalven välillä. Lopulta lehdettömät koivutkin näyttävät syksyisiltä.
Suuntaan moottoritielle ja kierrokset alkavat nousta, kun kuuntelen neljän lapsen isän kovaa kohtaloa. Onneton tarina jatkuu ja suorastaan huutaa onnellista käännekohtaa: ”Ookoo, sun tilanne kuulostaa ihan oikeasti siltä, että me puututaan siihen”, vastaan puoliksi pala kurkussa. Tälle tarinalle ei ole vielä viimeistä lukua kirjoitettu, vaikka sisimmässäni pelkään, että pystyn korkeintaan valamaan mieheen uskoa, vaikka kansanedustaja Soini tavalla tai toisella puuttuisikin asiaan, kun sen hänelle esittelen.
Aurinko paistaa jo vähän korkeammalta, kun saan Auviselta sähköpostia. Samaan aikaan iskee paha ja hyvä olo: Viestin sisältö ei valoisalta vaikuta, mutta toisaalta tajuan, että nyt olen saanut hoidettavakseni todellisen oman elämänsä taistelijan asian. On meinaan aika hyvää tekstiä useampi sivu, ajattelen. On periksi antamaton kaveri: tästä kyllä saadaan jotakin aikaan, tiedän jo. ”Palataan asiaan”, vastaan ja tarkoitan sitä, vaikka tiedän, että jos tätä työtä aikoo tehdä vielä vuosienkin päästä, en voi käyttää öitäni näihin.
Kuluu joitakin kuukausia. Vaaliohjelmaa työstetään, nuorisojärjestö pyörii aktiivisesti, tulee muita tehtäviä, pitää priorisoida. Yritän pitää Auvisen toivon liekkiä yllä viestittelemällä hänen kanssaan aina silloin tällöin samalla kun hän odottaa päätöstä kolmannesta eläkehakemuksestaan. Lupaan asiaa sivuavan kirjallisen kysymyksen ja lehtijutun eriskummallisesta tilanteesta, jossa mies on samaan aikaan työkyvytön ja kaikki työkokeilut on läpikäyty ja keskeytetty helvetillisen kivun kaataessa miehen vahvasta kipulääkityksestä huolimatta sänkyyn, mutta silti hän on työttömänä työnhakijana kortistossa eivätkä työvoimaviranomaiset voi tarjota hänelle mitään työtä. Irtisanottukaan häntä ei ole kuljetusyrityksestä, jossa hän on 20 vuotta työskennellyt, koska hän on erittäin arvostettu työntekijä.
On jo elokuu. Lomat on lusittu ja oma muuttokin suoritettu. Pitää käydä ostamassa kalusteita, kun on tuota tilaakin enemmän. Myös Auvinen on muuttanut; pienempään tietysti, kun sairauspäivärahakausikin on kulunut umpeen, ansiosidonnainen on loppunut ja toinenkin sairauspäivärahakausi on ohi. Kolmas kielteinen eläkepäätös on kuulemma todennäköisesti tulossa, oli Auviselle puhelinkeskusteluissa Tapiolan ihmisläheisen tuloksentekijän kanssa heinäkuussa selvinnyt.
Mieskin alkaa olla loppu. Viimeinen uhkaus Tapiolaan on annettu: ”Pyyhkikää niillä h....in papereilla vaikka p….nne, mutta nyt on asia etenemässä. Asia on nyt Timo Soinin hoidettavana ja siitä tulee aivan varmasti juttu myös Perussuomalaisten lehteen. Kukaan muu ei ole kohtaloani palstoilleen tai eetteriinsä uskaltanut laittaa, asioideni hoitamisesta nyt puhumattakaan. Taitaa pe...le olla vaalirahoituksella vaikutusta siihenkin”, oli Auvinen päättänyt puhelun ja toisessa päässä oli tullut hiljaista.
On elokuun viimeinen viikko. Soitan Auviselle: ”Olemme nyt jättäneet kirjallisen kysymyksen asiaasi koskien ja tulen tekemään juttua PerusSuomalaiseen heti, kun haluat. Matkamääräyskin on annettu ja päätoimittaja on luvannut minulle palstatilaa.” Puhelu pätkii, olen junassa matkalla kunnallisista luottamustehtävistä kohti Helsinkiä. ”Mitä? Sait eläkkeen? Mitä ihmettä? Onneksi olkoon paljon! Miten se on mahdollista? Ai että kolmas eläkehakemus yllättäen tuottikin tulosta? Mitäs nyt? Ai miksi luottamusmies ei halua, että suostut haastatteluun? Tulenko silti?” ”Kyllä, en ole mikään rintamakarkuri, koska on varmaan muitakin”, Auvinen vastaa äänessään yhä samaa taistelutahtoa kuin ennen eläkkeen myöntämistäkin. Sovimme ajan 3.9. klo 16-17.30. Aikataulu on tiukka ja junat kulkevat harvaan. Palstatilakin on rajallinen, vaikka paperipino Oulussa on paksumpi kuin kymmenen PerusSuomalainen-lehteä yhteensä.
Ovi sulkeutuu… Auvisen nuorin poika lähti salibandyä pelaamaan. Ovi käy taas, Auvisen keskimmäinen poika tulee töistä iltapalalle tervehtimään isäukkoaan ja käy kättelemässä myös minut ennen kuin lähtee harrastustensa pariin. Ovi käy, Auvisen vanhin sosionomi-poika tulee näyttämään yli kilon kokoisia ahveniaan meille ja jää perkaamaan niitä isälleen. Ovi käy, sählynpelaaja tulee takaisin.
Ovi käy, lähden lopulta kotiin klo 21.10. Enää ei ole kiire mihinkään. On tyytyväinen olo. Jutun aineisto on valmis. Onpas pieni ihminen taistellutkin: Syvät haavat jäivät, mutta henki säilyi, vaikka järjestelmä yritti tappaa katkeroittamalla. Yksi on poissa perheestä, mutta jäljellä olevien läsnäolo on sitäkin vahvempaa.
Konduktööri järjestää onnekseni minulle paikan makuuvaunuun. Puhelin ei pirise vielä, joten suljen sen. Laitan pian kannettavanikin kiinni ja vedän peiton korviini. Hetki on ohikiitävä. Tarraan siihen. Juna on ehtinyt jo Kokkolaan, vaikka tuntuu siltä, että olisin yhä Oulussa.
Faktat:
- Oululainen neljän lapsen isä, autonkuljettaja Jussi Pekka Auvinen jäi pysyvästi työelämästä sivuun kolmannen nivustyräleikkauksen jälkeen 2003
- Jussi Pekka Auvisella on yli kymmenen lääkärilausuntoa, joissa hänet on todettu työkyvyttömäksi
- Jussi Pekka Auvisella on kroonisen hermosäryn aiheuttavan neuralgian lisäksi alueen johtavien lääkärien diagnooseja muistakin työkykyä alentaneista sairauksista ja vaivoista
- Vakuutusyhtiö Tapiolan lääkärit ovat todenneet Jussi Pekka Auvisen useaan otteeseen työkykyiseksi näkemättä häntä kertaakaan henkilökohtaisesti
- Jussi Pekka Auviselta evättiin asiassaan suullinen käsittely työeläkkeiden oikaisulautakunnassa kirjallisesta pyynnöstä huolimatta
- Eduskunnan oikeusasiamies ei ole löytänyt mitään moitittavaa vakuutusoikeuden toiminnasta
- Jussi Pekka Auvinen on ollut pitkään työttömänä työnhakijana, jolle ei ole voitu tarjota työvoimatoimistosta mitään työtä työkyvyttömyyden takia. Samaan aikaan hän on ollut kirjoilla Kelpo Kuljetus Oy:ssä
- Jussi Pekka Auvista ei voitu uudelleenkouluttaa sairauden, iän ja vaatimattoman koulutustaustan takia
- Jussi Pekka Auvisen mukaan hänen valtuuttamansa luottamusmies oli useaan otteeseen todennut, ettei kielteisille eläkepäätöksille voida mitään
- Jussi Pekka Auvisen mukaan uhka hänen asiansa julkitulosta Perussuomalaisten kautta on todennäköisesti keskeisesti vaikuttanut eläkeprosessin lopputulokseen
- Jussi Pekka Auvisen mukaan hänen valtuuttamansa luottamusmies kielsi ankarasti Auvista suostumasta tämän lehtijutun tekemiseen
Teksti ja kuva:
Vesa-Matti Saarakkala