Yhteiskunta on uhan alla. Monenlaiset ilmiöt nakertavat järjestäytyneen yhteiskunnan olemassaoloa, eikä vähiten yhteiskunta itse. On harjoitettu politiikkaa, joka on sisältäpäin mädättänyt yhteiskuntaa ja sen olemassaolon oikeutusta.

Talouslama on saanut ihmiset epävarmoiksi, ja jos tilanne pahenee, katkeruus kasvaa. Kansalaisille ympäri Euroopan on viimeisten parinkymmenen vuoden aikana korostetusti tarjottu kuluttajan ja asiakkaan roolia aktiivisen kansalaisuuden sijaan. Päällimmäisenä filosofiana on ollut ”ikuisen” elämän tavoittelu kaikkine nautintoineen - maan päällä.

Ihmisille on tarjottu yhä enemmän mukavuuksia ja pitempää ikää sekä näennäisesti korkeampaa elintasoa, mutta arvot ovat jääneet taustalle. On syntynyt kierre, jossa ihmiset ovat janonneet yhä enemmän ja yhä nopeammin, sillä entistä useampi kokee, ettei heidän elämällään ole muuten mitään merkitystä. Kuolemasta luonnollisena osana elämää ei edes puhuta, että pystytään nauttimaan kunnolla.

Lyhytnäköistä oman edun tavoittelua

Kun elämän todellinen tarkoitus kerran katoaa, seuraa siitä kiihtyvä pako materialistisiin nautintoihin ja kaikenlaiseen kokeilemiseen. Jopa yhteiskunnallisesti ajattelevat maailmansyleilijät, entisten kotikommunistien ja suonsuojelijoiden aateperinnön jatkajat, ovat siinä mielessä menettäneet todellisuudentajun, ettei heille enää riitä kotijoukkojen käännyttäminen asiansa taakse ja asianharrastaminen koti-Suomessa, vaan nyt lähdetään politikoimaan ympäri maailmaa. Ehkä tiedostamattaan hekin ovat keräämässä kokemuksia, eivätkä niinkään tekemässä politiikkaa ja parantamassa maailmaa, vaikka ne tietysti hyviä verukkeita extreme-matkustamiselle ovatkin.

Heille eivät riitä kotirintaman kamppailut vanhainkotien tulevaisuudesta tai kyläkoulujen puolesta, vaan he hakevat suurempia haasteita. Toisaalta osa heistä saattaa aidostikin kokea, että Suomi on ns. menetetty maa. Täällä eivät kansalaiset aktiivisesti toivo riittävällä voimalla muutosta, vaan usein riittää se, kun oma hyvinvointi on turvattu. Siinä se onkin, hyvinvoinnin ansa, johon koko Euroopassa on narahdettu: Kun vain on saatu nostettua palkkoja ja lisättyä palveluita, ovat poliitikot muuten saaneet olla rauhassa. Kansat ovat ulkoistaneet itsensä politiikasta, mistä kertoo puolueiden laskenut jäsenmääräkin. Nyt on herätty siihen, että poliitikot ovat puuhanneet muutakin: On viety valta kansalta. EU:n ja globaalikapitalismin yhteiskunta on tullut kansanvallan tilalle. Muutos on viety läpi omaan hyvinvointiinsa käpertyneen enemmistön sitä huomaamatta.

Uusi sukupolvi kriittisenä

Vaikka sukupolvien välillä onkin eroja, väitän, että oma sukupolveni, joka tutkimusten mukaan ei enää olekaan niin työorientoitunutta kuin aikaisemmat polvet, ei ole kuitenkaan sen laiskempaa kuin aikaisemmat polvet. Koska aiemmin yhteiskunta on tarjonnut niin epävarmoja näkymiä ja niin vähän arvoja kuin nykyään? Koska yhteiskunnan muutosnopeus on ollut näin vauhdikasta? On aivan luontaista reagoida tällaiseen kyseenalaistamalla vallitsevia taloudellisia arvoja ja asettamalla toisaalta esimerkiksi työelämälle entistä tiukempia reunaehtoja. Ovathan työelämän vaatimuksetkin kasvaneet.

Ihmiset ovat valmiita tinkimään arvoistaan merkittävästi vain, jos heillä on varmuus siitä, että he näin saavuttavat taloudellista itsenäisyyttä pysyvästi eli että he luopumalla yhteiskunnallisista ihanteistaan pystyvät lyhyellä (ei-ylisukupolvisella) aikavälillä rakentamaan oman pikku miniyhteiskuntansa aidattuina taloineen ja mökit vesivessoineen. Mutta pätkätöiden maailmassa elävät nuoret ovat huomanneet, ettei sateenkaaren päässä olekaan välttämättä sitä aarretta. Ahkeruutta ei samalla tavalla palkita kuin aikaisemmin.

Vallan ja pääomien uusjako

On selvää, että taloudellinen kasvu Euroopassa jää jälkeen Aasiasta, jossa yhteiskunnat ovat hedelmällisempiä globaalikapitalistiselle yhteiskuntapolitiikalle. Sen politiikan idea on, että tarjouskilpailun voittaa aina halvin tarjous. Halpa ei riitä. Tapahtuu uusjako. Pääomia pakenee pois Euroopasta ja toisaalta meillä taloudellinen eriarvoisuus kasvaa. Osalla on yhä enemmän, mutta monet tipahtavat taloudellisessa mielessä alaspäin. Se aiheuttaa muutoksia myös hyvinvointivaltiomalliin, erityisesti pohjoismaissa.

Monikulttuurinen hyvinvointivaltiomalli, joka on valtaamassa alaa ympäri Euroopan, tuhoaa loputkin mahdollisuutemme kilpailla Aasian kanssa. Eurooppalaiset yhteiskunnat ovat yhteiskuntina luopuneet totuudentavoittelusta toisen maailmansodan trauman seurauksena. Samalla on menetetty ote omiin kansalaisiin eli palvelutarpeet ja -toiveet kasvavat, ja kun markkinat rinnalla vielä ruokkivat mitä erilaisimpia turhuudentyydytystarpeita ihmisille, niin soppa on valmis.

On avattu pandoran lipas, jossa yhteiskunta on alkanut ruokkimaan ihmisluonnon alhaisimpia tarpeita. Kehitystä on vahvistanut talouskasvuun tuijottamisen politiikka. Tarvehierarkiat ovat heittäneet häränpyllyä. Ihmisiä ei haluta päästää tavoittelemaan tarvehierarkian yläpäässä olevien tarpeiden tyydyttämistä, vaan sen sijaan heille tarjotaan yhä enemmän ja yhä laadukkaampia alatason kokemuksia. Mutta mitä tapahtuu, kun rahat yhteiskunnilta loppuvat? Ihmiset huomaavat, että lopulta heillä ei ole mitään muuta kuin arvot. Kun on synnytetty kollektiivinen arvotyhjiö ja kun materia, joka sen on väliaikaisesti täyttänyt, pakenee pois, silloin alkaa kilpajuoksu ihmisten sieluista. Toivottavasti lopputulos on ihmisten kannalta hyvä, sillä me ihmiset käyttäydymme epävarmoina ja kiireen ilmapiirissä toisella tavalla kuin jos olemme varmoja ja meillä on aikaa miettiä. Mahdollisesti kilpajuoksu on jo alkanut.

Näillä näkymin kilpajuoksussa sieluista voitolla olisi vahva orwellilainen valvontayhteiskunta (Kiina), mutta sitä haastamaan on noussut kansallisvaltiokeskeinen populistinen demokratia. Kolmantena vaihtoehtona väikkyy ns. Amerikan malli, joka tosin saattaa olla jo parhaat päivänsä nähnyt, mutta on eurooppalaisten yhteiskuntien monikultturisoitumisesta johtuen yhä mahdollinen skenaario. Oman haasteensa heittää poliittinen islam.

Pieni pintaremontti vai uudisrakennus?

Yhteiskunnan ja demokratian synty on ehkä aikoinaan perustunut sille, että harvainvallat ovat turmeltuneet ja käyttäneet voimaansa mielivaltaisesti hallintoalamaisia kohtaan, mutta tämän päivän yhteiskunta ei tuon muiston varassa enää pystyssä pysy. Kansalaiset antavat yhteiskunnalle ja demokratialle tasan tarkkaan niin kauan mahdollisuuden, kun yhteiskunnan olemassaolo tuottaa enemmistölle materiaalista lisäarvoa tai jos yhteiskunta tarjoaa kansalaisille todellisen mahdollisuuden vaikuttaa joko äänestäjänä tai päättäjänä. Jos jompikumpi näistä edellytyksistä ei toteudu, seuraa siitä radikaaleja muutosvaatimuksia: ensin politiikan sisältöön ja mahdollisesti myös rakenteisiin. Mitä savisemmalle maalle nykyiset rakenteet on tehty, sitä suuremmalla todennäköisyydellä pieni pintaremontti ei riitä, vaan tilanteen korjaaminen vaatii järeämpiä ratkaisuja.


Vesa-Matti Saarakkala
Perussuomalaisten 3. varapuheenjohtaja
yhteiskuntatieteiden kandidaatti