Se joutuu kohtaamaan kasvavan jäsenkadon, sen verotusoikeudesta tullaan käymään keskustelua ja sinänsä pieni asia, sukupuolineutraali avioliittolaki, saattaa sen vaikeaan tilanteeseen. Kirkon ongelmien taustalla on myös asioita joita sen rivijäsen ei osaa kuvitellakaan.

Kirkon ja valtion erottaminen on vaikeaa

Kirkolla on edelleen merkittävä asema ja tehtävä. Pitääkin siis kysyä sitä miksi Suomen kirkolla on tämä asema? Kirkkoa ja valtiota on hyvin vaikea erottaa toisistaan meillä Suomessa. Kyse on melkein yhtä mahdottomasta tehtävästä kuin erottaa suomen kieli suomalaisuudesta. Väite on melko rankka joten kaipaamme varmaan perusteluja.

Kysehän on siitä, että yhteiskuntamme on aikoinaan rakennettu niin sanotusti "toisen uskonpuhdistusten periaatteiden varaan." Tällä tarkoitetaan toimintaa luterilaisilla alueilla 1500-luvun lopussa, ja tuolla hankkeella oli niin kauaskantoiset seuraukset että ne näkyvät edelleen. Osa Lutherin työtoverin Melanctonin oppilaista oli näet saanut voimakkaita vaikutteita kalvinilaisuudesta. He pyrkivät siihen, että maallinen esivalta järjestäisi kirkon, koulun ja oikeuslaitoksen tehokkaaseen kalvinilaiseen tapaan. Näin haluttiin luoda hyvät edellytykset moraalisesti korkeatasoiselle kristilliselle elämälle, suorastaan luterilaiselle yhteiskunnalle.

Tämän ns. toiseksi reformaatioksi kutsutun ohjelman vaikutus tuntui voimakkaana meillä Pohjoismaissakin saakka, ja meillä varmaankin tämän vuoksi Suomea sanotaan edelleen maailman luterilaisimmaksi maaksi. Joka haluaa erottaa kirkon valtiosta tulee tiedostaa em. asia. Se projekti ei tule olemaan helppo ja muutokset aiheuttavat paljon vastustusta.

Suomen kirkko on rakentunut osana kansallisen valtion kehitystä. Sen asema on ollut erittäin suojattu. Sillä on ollut verotusoikeus ja oikeudellinen erityisasema suhteessa valtioon ja eduskuntaan. Sen johtohenkilöt ovat olleet osa kiistatonta kansallista eliittiä ja itseoikeutettuja mielipidevaikuttajia. Mutta nyt erityisasema on joutunut kyseenalaiseksi.
 
Kirkko on tuonut kansan keskelle koulut, kirjastot, kirjakielen ja sairaanhoidon. Vaikka sittemmin kaikki nämä tehtävät ovat  siirtyneet kunnille, kirkko on väittää tänäkin päivänä olevansa kiinnostunut yhteiskuntamme toimivuudesta, sen oikeudenmukaisuudesta ja vastuullisuudesta. Kirkko perustelee verotusoikeuttaan sillä, että se saa yhteiskunnallisista tehtävistään riittävän korvauksen. Sen jako osuus yhteisöveron tuotosta on ollut lähemmäs kaksi prosenttia joka tuottaa kirkolle noin sata miljoonaa euroa vuodessa.

Mitä kirkossa on oikein tapahtunut – uskonnollisen puhetavan muutos

Monien Suomen kirkon työntekijöiden omaksuma uusi tapa puhua uskonasioista voidaan kiteyttää sanoihin notkea moderni. Kirkon homokysymys voi näyttää suurelta asialta, mutta se ei ole kirkon suurin ongelma. Kirkko on astunut selkeästi uusien johtajiensa myötä ns. notkean modernin kauteen ja se voi osoittautua hyvin vaikeaksi maaperäksi kulkea. Että se on siirtynyt notkeaan moderniin, sitä kirkko ei tiedosta.

Tietysti kirkko olisi voinut edetä homo-kysymyksessä ikään kuin sammutetuin lyhdyin. Kun sukupuolineutraali avioliittolaki on otettu käsittelyyn on kirkko kuitenkin joutunut vaikeaan tilanteeseen. Sillä olisi toisaalta oikeat avaimet selvittää tilanne. Se voisi luoda luterilaisuudesta uuden ja kestävän tulkinnan, ajan vaatimuksia kestävän ohjelman, joka pitäytyisi Raamatun sanassa mutta ei toisaalta pakottaisi ketään uskomaan järjettömiin asioihin. Jotenkin tuntuu siltä että tämä ohjelma jäänee tekemättä.

Suomen kirkon papit ovat vuosikymmenien ajan harjoittaneet ns. heikon veljen- etiikkaa. Yliopistossa on omaksuttu varsin tieteellinen maailmankuva, ja raamattu-kritiikki on jokaiselle tuttu asia. Seurakuntatyössä on kuitenkin puhuttu aivan toisesta rekisteristä koska tietämätöntä ja ymmärtämätöntä seurakuntalaista ei ole sopinut loukata. Kirkon johtajat ovat olleet heikon veljen-etiikan parhaimpia edustajia.

Nykyään luterilainen saarna voidaan pitää aivan hyvin vaikka siinä ei perinteisessä luterilaisessa mielessä puhuta laista ja evankeliumista. Notkeassa modernissa on kyse perinpohjaisesta muutoksesta tavassa ajatella ja puhua. Seuraavassa lyhyesti muutamia väitteitä siitä miten se ilmenee kirkossamme jo tänään:

I) Enää ei tarvitse uskoa, riittää että on kiinnostunut.
II) Uskosta puhuminen voidaan korvata puheella inhimillisistä ongelmista ja kärsimyksestä.
III Jos ennen puhuttiin hengellisyydestä niin nyt puhutaan henkisyydestä.
IV Jos ennen puhuttiin synnistä niin nyt puhutaan rikkonaisuudesta.
V Jeesuksesta ei tarvitse enää puhua, riittää yleislavea puhe Jumalasta.
VII Vaikea ja loukkaava käsite “sovitus” voidaan korvata jopa “läsnäololla.”
VII Enää ei tarvitse vasta kysymyksiin, riittää että ne tunnistetaan.

Joku voisi nyt sanoa että ainakin heikon veljen-etiikasta päästään eroon. Notkea moderni puhetapa kirkonmiehen suussa on kuitenkin kuin sököpelin eli avopokerin pelaamista, jossa pelaajalla on täyskäsi mutta sitä ei käytetä koska pelitoveria ei voi loukata ja viedä siltä rahoja. Heikon veljen-etiikasta on vain tässä tilanteessa edetty heikon veljen-moraaliin, mutta kuka onkaan heikko veli?

Käynee niin, että kirkko omaksuessaan uuden puhetavan tekee vielä enemmän tilaa konservatiivisille voimille. Jos tuloksena on arvotyhjiö niin se täyttyy aivan samalla tavalla kuin ns. strateginenkin tyhjiö täyttyy. Herää myös kysymys siitä, kuinka kirkko pystyy keskustelemaan muiden uskontojen, erityisesti islamin tuoman haasteen kanssa? Kriittisempi ääni voi aivan oikeutetusti kysyä, että jos joudutaan arvotyhjiöön niin monikulttuurisen yhteiskunnan rakentaminen voi olla vaikeaa isäntäkulttuurin erään osa-alueen ollessa vakavassa kriisissä.

Mietteitä kirkon tulevaisuusselonteon äärellä

Suomen kirkossa on laadittu perusteellinen tulevaisuusselonteko nimeltään KIRKKO 2020. Se keskittyy pääasiassa selvittämään kirkon asemaa yhteiskunnassa julkis-oikeudellisena yhteisönä. Toki se miettii myös itseymmärrystään. Hengelliset kysymykset ja oppiin liittyvät asiat se jättää tietoisesti tarkastelun ulkopuolelle.

Kun kirkon tulevaisuusselontekoa lukee niin kieltämättä tulee mieleen se, että kirkko on huolissaan monista asioista. Se pitää varmana sitä että sen saama kirkollisveron tuotto pienenee. Se ei voi pitää riveissään samaa huippukoulutettua työntekijä-armeijaa kuin vielä tänään. Seuraava sitaatti on paljastava: “Vapaaehtoistyö on kirkon tulevaisuuden kannalta merkittävä ja vastausta vaativa kysymys. Jo nyt vallitsevassa tilanteessa kirkko ei enää pysty laajentamaan ja kehittämään seurakuntatyötä palkkaamalla lisää työntekijöitä.” Kirkko tiedostaa myöskin sen, että se ei voi pitää yllä tulevaisuudessa kaikkia kiinteistöjään.

 Maahanmuuttoon kirkko ottaa tulevaissuuselonteossaan hyvin myönteisen kannan. Se on valmis uhraamaan voimavarojaan erilaisten kulttuurien ymmärtämiseen. Se näkee maahanmuuton prosessina joka auttaa suomalaisia muokkaamaan omaa identiteettiänsä ja maailmankuvaa. Tulevaisuusselonteko on kieltämättä tehty suurella vaivalla. Tuntuu kuitenkin siltä että sen kriittiseltä tuntuvan vireen takana on pelko siitä, että kirkko menettää asemiaan lähinnä taloudellisesti. Selonteko on toiveikas mutta siitä puuttuu oikea kriittinen äänensävy.

Lopuksi

Kirkolla on edessään vain ongelmia. Se on jakaantunut ja se joutuu tietyllä tavalla mielistelemään valtiovaltaa pitääkseen asemansa ja säilyttääkseen verotusoikeutensa. Sillä ei ole kunnollista raamattuteologiaa. Se joutuu pohtimaan sitä, kummat ovat tärkeämpiä; kiinteistöt vai ihmiset. Kaiken lisäksi se ei osaa olla tarpeeksi kriittinen itseään kohtaan. Liialliset uudistukset voivat aiheuttaa konservatiivisia ja hallitsemattomia vastareaktioita.


Torsti Äärelä
teologian maisteri, kirkkoherra
Aura