Vanhemmuus on elinikäinen rooli - sitä ei pääse pakoon, vaikka välillä tahtoisikin. Nykyään lasten ja nuorten kasvatus kahlaa kuitenkin hälyttävän usein epätoivon suossa.
Ongelmat alkavat usein jo hiekkalaatikolla. ”Ei koira karvoistaan pääse”: se, joka on joskus kiusannut toista, toistaa itseään helposti jatkossakin. Viattomaltakin vaikuttavalla kiusaamisella voi olla murskaavat vaikutukset koko loppuelämään.
Sanomalehti Karjalaisessa oli vastikään artikkeli ”Teini kaappasi vallan kotona” (2.2.2012). Kun vanhemmat ajautuvat kasvatuskysymyksissä suoranaiseen epätoivoon, syitä aletaan etsiä omasta lapsuudesta, parisuhteen ongelmista tai työelämän paineista.
Toki vanhempien jaksamattomuuden taustalla oleva syy on hyvä tiedostaa ja mahdollisuuksien mukaan myös korjata, mutta lapsen tai nuoren hätä ei osaa odottaa. Jälkiviisaus ei auta enää silloin, kun tilanne on riistäytynyt käsistä tai jotakin peruuttamatonta on jo ennättänyt tapahtua. Lapsen tarpeisiin vastaaminen vaatii siis moninaista osaamista sekä kotona että kodin ulkopuolella.
Vaikka päiväkodin seinien sisällä jatkuva ”toinen koti” sijaitsee eri paikassa, sen kasvatustavoitteet täydentävät oman kodin ajatusmaailmaa suorana jatkumona. Kasvatuskumppanuutta yhteistyössä perheen kanssa toteuttavat moniammatilliset työryhmät niin päivähoidossa kuin neuvoloissakin pitäisi siis nähdä tasavertaisina yhteistyötahoina eikä kodin kilpailijoina tai vertailukohteina.
Vanha kansa totesi osuvasti: ”pienet lapset, pienet surut – iso lapset, isot surut”. Rakastavakaan vanhempi ei kuitenkaan välttämättä osaa tai uskalla luoda lapselle rajoja. Vanhempia tulisi siis rohkaista kertomaan siitä, että kotona ei pärjätä. Päivähoidon ”kynnys” onkin tehty tarkoituksella riittävän matalaksi, jotta vanhemmat uskaltaisivat ottaa vastaan apua syyllistymättä ja syyllistämättä. Sekin on hyvää vanhemmuutta.
Vanhempien neuvottomuus, uupuminen ja lamaantuminen voivat johtaa jopa lapsen huostaan ottamiseen. Se on suurta asiantuntemusta ja vastuuta edellyttävä tehtävä, joka on vaikea monin tavoin ja monentasoisesti. Sen vuoksi kaikkien kasvatustyötä tekevien tahojen tulisi ”puhaltaa yhteen hiileen” niin, että tähän ääritilanteeseen joutuminen voitaisiin välttää. Hyvin hoidetuista lapsista ja nuorista kasvaa sellaisia aikuisia, joilla on tietoa, taitoa ja tahtoa siirtää omaa kasvatushistoriaansa myös tulevaisuuden sukupolville.
Marja-Leena Gröhn
Lastentarhanopettaja
Ps Liperi kunnanvaltuutettu
Ps puoluevaltuuston jäsen
