Vaatimusta esittäessään Sauri ei erotellut sen enempää aseita väärinkäyttäviä rikollisia, kuin maamme edustusurheilijoitakaan. Unholaan jäivät myös aktiivista maanpuolustustyötä tekevät kymmenet tuhannet reserviläiset.

Reserviläisten unohtaminen ei liene ”vihreälle” Saurille mikään sattuma, sillä tiettävästi Sauri hoiti nuoren miehen velvollisuutensa tyylikkäästi siviilipalveluksen kautta. Myöskään se ei liene sattumaa, että traagisia koulusurmia selvittelevän työryhmän puheenjohtajaksi valikoituu siviilipalvelusmies, jolla luonnollisesti on jo ennakolta erittäin kielteinen suhtautuminen aseiden hallussapitoon.

Saurin ennakkoasennetta voidaan verrata vaikkapa siihen, että perustetaan työryhmä pohtimaan huumausaineiden käytön laillistamista ja tuon työryhmän puheenjohtajaksi nimitetään Reijo Hongisto. Hongiston ennakkoasenne huumausaineisiin on vähintäänkin yhtä torjuva kuin Saurin asenne ampuma-aseisiin. Siis sitä saa mitä tilaa!

Kalliiksi tulee

Vaikka Sauri esitti pontevasti kaikkien puoliautomaattisten pistoolien keräämistä valtion varastoihin, hän ei sanallakaan maininnut kuinka kalliiksi tällainen toimenpide tulisi meille veronmaksajille.

Länsimaiseen oikeusjärjestelmään kuuluu olennaisesti se, että yksityisen ihmisen irtainta omaisuutta ei voida noin vain ottaa (takavarikoida) valtion haltuun, vaan valtion on korvattava omaisuuden käyvä arvo. Yleensä omaisuuden arvon määrittelee sen luovuttaja, eikä omaisuuden ottaja.

Pelkästään kerättäviä aseita on noin 200 000 kappaletta. Yksinomaan aseiden kerääminen ei kuitenkaan hyödyttäisi, sillä  samassa yhteydessä tulisi kerätä kaikki kyseiseen aseeseen liittyvä materiaali kuten patruunat ja niiden jälleenlatauskomponentit - luodit, ruudit, nallit ja jopa hylsyt- ja aseen puhdistusvälineet ja suojakotelot.

Myös ase-elinkeinonharjoittajilta tulisi lunastaa käyvään hintaan kerättävien aseiden varaosat, jotka  he ovat varastoihinsa rahalla ostaneet ja joista keräyksen myötä tulisikin arvottomia. Näilläkin varaosilla on rahallinen arvo, eikä niitä voida nykyisen oikeuskäytäntömme mukaan pelkästään arvottomina takavarikoida.

Sisäministeriön hyvin alustavan arvion mukaan pelkkä aseiden lunastushinta olisi noin 40 miljoonaa euroa. Kun tähän summaan lisätään aseen mukana valtion haltuun otettavan oheismateriaalin ja poliisille aseiden keräämisestä aiheutuneen lisätyön kustannukset, nousee Pekka Saurin työryhmän esittämän toimenpiteen hintalappu moninkertaiseksi. Operaation loppulasku keventäisikin veronmaksajien kukkaroa arviolta vähintään noin 150 miljoonalla eurolla.

Englannin malli

1990 -luvun puolivälissä myös Englannissa asetettiin työryhmä pohtimaan ja arvioimaan yksityisillä kansalaisilla olevien käsiaseiden vaarallisuutta. Työryhmä päätyi samaan kuin Pekka Saurin ryhmä Suomessa runsaat kymmenen vuotta myöhemmin, eli käsiaseet pois kansalaisilta. Ryhmän ajatusten pohjalta  säädettiinkin laki, jolla kiellettiin yksityisiltä kansalaisilta käsiaseen hallussapito.

Tämän lain nojalla kerättiin kansalaisilta kaikki luvalliset käsiaseet pois. Aseet otettiin kruunun haltuun ja aseiden arvon määritti ottaja eikä luovuttaja. Tämä ei kuitenkaan sikäläisiä aseiden omistajia tyydyttänyt, vaan he valittivat asiasta EU tuomioistuimeen. Tuomioistuin päätti länsimaisen oikeuskäytännön mukaisesti, että aseen hinnan määrittelee sen luovuttaja eikä vastaanottaja.
Asekeräyksen kokonaiskustannukset nousivat niin korkeaksi, että keräyksen asiapaperit julistettiin salaisiksi.

Surkuhupaisaa englantilaisten toiminnassa on se, että vaikka kansalaisilta kerättiin pois kaikki luvalliset käsiaseet ja niiden oheismateriaali, ei turvallisuus parantunut. Tilastoista käy ilmi, että keräyksen jälkeen aseilla tehtyjen rikosten määrä lisääntyi merkittävästi, sillä samaan aikaan aseiden keräämisen kanssa avautuivat valtavat markkinat aseiden salakuljettajille ja muille hämärämiehille. Keräyksen jälkeen Englannin alamaailman käsissä oli automaattiaseita enemmän kuin oli kerta-automaatteja ollut ennen keräystä.

Kysymys kuuluu – kannattiko?

Reijo Hongisto
Vimpeli
www.reijohongisto.fi