Keskustelua ei suinkaan käydä suomenruotsalaisten olemassaolosta, vaan nimenomaan pakollisesta ruotsinopiskelusta ja siitä, miten Suomen kielipolitiikka tulisi järjestää.

On tosiasia, että maassamme on huono kielipääoma. Käytännössä ainoa koko maassa osattu kieli suomen ohella on englanti. Kielivarantoa on lisättävä, koska on totta, että pelkällä englannilla ei aina pärjää. Tärkeää ei ole se, että kaikki osaavat “kaikkia” kieliä. Hyvä tavoite on se, että jokainen suomenmaalainen ja varsinkin suomalainen osaa kahta vierasta kieltä. Pedagogisesti ruotsi on suomalaiselle vieras kieli kuten moni muukin.
Resurssit ovat olemassa kahden vieraan kielen opetukseen jo nyt. Ne on vain suunnattava järkevästi. Ei ole mitään järkeä opettaa koko suomalaiselle väestölle ruotsia vain unohdettavaksi. Motivaatio kielten opiskeluun kasvaa, kun kielet on saanut valita ja osaaminenkin pysyy parempana.

Mikä on tarkoituksenmukaista?

Pakkoruotsi on kytköksissä myös Suomen kielipolitiikkaan. Perustuslain 17§ mukaan kansalliskielet ovat suomi ja ruotsi. Tästä ei kuitenkaan seuraa minkäänlaista osaamispakkoa kummankaan kielen osalta. Kummankin väestön tarpeista on huolehdittava samoin perustein. Nämä samat perusteet on periaatteessa turvattu kielilainsäädännöllä.

Kielipoliittinen keskustelu koskee nimenomaan kielilainsäädännön tarkoituksenmukaisuutta. Onko tarkoituksenmukaista, että suomalaiset opiskelevat ruotsia, kun kerran suomenruotsalaisilla on jo ruotsinkieliset oppilaitokset, joista valmistuu tarvittava määrä henkilöstöä maan tarpeisiin?

Vaatimus ruotsin osaamisesta asettaa suomenmaalaiset epätasa-arvoiseen asemaan ja syrjii välillisesti suomalaisia, jos tehtävässä ei tosiasiassa tarvita ruotsia. Suomenruotsalaiset nimittäin osaavat varsin hyvin suomea, etenkin kun seka-avioliittoja solmitaan runsaasti ja molemmat kielet opitaan jo kotoa.

Suomalaisten ärtymys kohdistuu kielipolitiikan epätarkoituksenmukaisuuteen. Jos ongelma on se, että kaksi- tai ruotsinkielisissä kunnissa ei ole tarpeeksi ruotsinkielistä henkilöstöä, tulee tätä henkilöstöä kouluttaa tarpeeksi ruotsinkielisestä väestöstä ja myös huolehtia siitä että he ovat siinä tehtävässä, missä heitä tarvitaan. Vähemmän suomenruotsalaisia yhteiskunnan avainpaikoille ja enemmän ruohonjuuritasolle.

Kielipolitiikkaa tulevaisuutta varten

Ylimitoitetut ruotsin osaamisvaatimukset ärsyttävät ja vääristynyt ruotsinkielinen koulutustarjonta ärsyttää. Ärtymystä voi aiheuttaa suomenruotsalaisten vetoaminen historiaan. On totta, että osa ruotsinkielisestä väestöstä oli parantamassa suomen kielen asemaa ja suurin osa oli sodassa rintamalla. Totta on myös se, että osa suomenruotsalaisista piti meitä suomalaisia alempirotuisina, toimi separatistisesti Suomen itsenäistyttyä, souti Ruotsiin paetessaan asevelvollisuutta ja kieltäytyi ottamasta karjalaisia evakoita “pyhälle ruotsalaiselle maalle”. Nämä asiat eivät kuitenkaan ole olleet vaikuttamassa kielipolitiikan tekoon. Kielipolitiikkaa tulee tehdä nykyisyyttä ja tulevaisuutta, ei menneisyyttä varten.

Suomenruotsalaisten tulisikin ihan oman mielenrauhansa vuoksi hyväksyä tosiasiat. Vaatiminen ja valittaminen ei paranna asiaa jos ei itse olla valmiita ottamaan vastuuta. Suomi on käytännössä ollut jo kauan yksikielinen, eikä sitä muuta perustuslain sanamuoto. Suomenruotsalaiset tarvitsevat Suomessa pärjätäkseen suomea mutta suomalaiset eivät tarvitse ruotsia.

Merkittävä osa suomalaisista ei koe enää Pohjoismaita tärkeänä ryhmänä. Suomalaiset eivät halua olla vangittuina Pohjoismaihin vaan haluavat avata uusia ovia laajemmalla kielten osaamisella. Emmehän me suomalaiset ole koskaan vainonneet suomenruotsalaisia.

Antti Rantakokko
varapuheenjohtaja
Pohjois-Savon Perussuomalaiset Nuoret ry.