Aleksis Kivi kertoo Vuohenkulman Eero-isännästä: ”Vaan tiesipä hän missä löytyi se maa, se kallis maailman-kulma, jossa Suomen kansa asuu, rakentelee ja taistelee ja jonka povessa lepäsivät isiemme luut. Hän tiesi sen rajat, sen meret, sen salaisesti hymyävät järvet ja nuo risuaitoina juoksevat hongistoiset harjanteet.”
Ajoista on eletty, ajat ovat muuttuneet, sanotaan. Maa löytyy yhäkin, kuinka kallis on sen kulma, kun houkutus tulijoille valmiiseen pöytään on niin suuri, ettei eriarvoisuuden etäännyttämä osaton voi verrata omaa olemistaan tulematta arvioiduksi rasistiksi?
Kuinka arvokas enää on muisto heistä joiden luut jo lepäävät taistelusta ja maan rakentamisesta, kun vielä elävät turrutetaan lääkkeillä uneen eritteineen tuntematta ja muistamatta hymyäviä järviä? Mitä näkyy hongistoiselta harjanteelta, jolta joskus näkyi kotoinen karja levollisesti käyskentelemässä takana aaltoilevan keväisen viljan?
Mistä tulevat kaikki erinomaiset elämisen ja asumisen ohjeet isänmaalliseksi evääksi? Lähettävätkö meitä isänmaallisemmat EU:n komissaarit ja globaalimaailman kauppamiehet ystävällisesti ylijäämäviinejään ja sopivasti saasteisia raskasmetallisia ruokatarvikkeitaan, vähän maitoakin?
Aleksis Kiven sanoin: ”Kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidinkasvot olivat ainiaaksi painuneet hänen sydämensä syvyyteen.”
J. Ruokoja
