Eräs toinen elinkautisvankeudesta ennenaikaisesti vapautettu vanki surmasi sattumalta eteen osuneen viattoman perheen. Hän karkasi aikoinaan tuomiotaan sovittaessaan vankilasta, ei saanut karkaamisestaan sanktioita ja jatkaa rötöstelyjään elinkautisesta tuomiostaan koevapauteen päästyäänkin.

Aikanaan sama mies tuomittiin uusimmista rikoksista muun muassa törkeästä rattijuopumuksesta, rattijuopumuksesta sekä laittomasta uhkauksesta kolmeksi kuukaudeksi vankeuteen. Moninkertaisena lainrikkojana hän istuu siitä kaksi kolmasosaa.

Tällä kertaa siis uusimmista rötöksistä hän joutuu kärsimään rikoksen uusijana tuomiostaan peräti kaksi kolmasosaa. Pitäisikö itkeä vai nauraa? Nämä vesselithän laittavat Suomen oikeuslaitosta mennen tullen.
Tämän ajatusmaailman mukaan uhrien ja yhteiskunnan suojelu ei ole missään tärkeässä asemassa, päähuomiona ovat syytettyjen ja tuomittujen ihmisoikeudet. Jos vaikka joku vaarallinen taparikollinen tekisi parannuksen.

Näissä tapauksissa useisiin rikoksiin syyllistyneiden ihmisoikeudet ovat painaneet yhteiskunnan turvallisuutta enemmän. Ja pyllylleenhän sellainen on ajattelutapa on mennyt.

Oikeuskäytäntöämme saatetaan puolustella sillä, että nämähän ovat vain yksittäistapauksia. Vaan kun omaisille ihmisen kuolema ei ole yksittäistapaus. Ryöstön, raiskauksen tai uhkailun kohteeksi joutuminen ei ole uhrille yksittäistapaus. Pahoinpitelyn uhrille vaikkapa hampaiden vuosikausia kestävä paikkailu ei ole yksittäistapaus. Olisi parempi pitää näitä tuomittuja rikollisia vankeudessa tuomion loppuun asti, kuin nähdä Suomessa yhtään henkirikoksen uhria enempää. Ihmisten hengen ja omaisuuden turvaaminen on kirjattu Suomen perustuslakiin.

Nämä "tapaukset" eivät ole koskaan tehneet mitään hyödyllistä yhteiskunnan tai muiden eteen. Työllistäneet vain ylenmäärin poliisia ja tuomioistuinlaitosta. Yksi vankipaikka kustantaa valtiolle vuodessa 55 000 euroa. Miksi ihmeessä hyysäämme ihmisiä, jotka eivät itse halua elää yhteiskuntamme pelisääntöjen mukaisesti?
Vankeusrangaistuksen asteikkoa on kiristettävä ja tuomiot tulee entistä useammin kärsiä loppuun asti.

Elinkautisen tulee olla elinkautinen ilman nykyisen kaltaista armahduskäytäntöä. Käsittämätön on nykyjärjestelmä, jossa lähes automaattisesti vankeustuomiot päättyvät ennenaikaisesti. Ehdonalainen vapaus ei usein edes pääty, vaikka tuomittu syyllistyy useihin rikoksiin ehdonalaisaikana.

Rikosoikeudellisen vastuun alaikärajaa tulisi alentaa 12 vuoteen. Alle 15- vuotiaita ei tulisi kuitenkaan laittaa nuorisovankilaan, vaan rangaistus tulisi suorittaa valvotulla yhteiskuntapalvelulla. Pelkkä puhuttelu ei ole vakavissa rikoksissa riittävä rangaistus.

Päihdeongelmainen lakia rikkonut tulisi saattaa itse rangaistuksen lisäksi pakkohoitoon rikoskierteen katkaisemiseksi. Vankiloiden kustannukset vankipaikkaa kohden tulisi puolittaa nykyisestä.

Kaikissa rikosoikeudellisissa tapauksissa uhrin saaman korvauksen tasoa tulisi tuntuvasti nostaa.
Poliisi joutuu nykyisin puutteellisten resurssiensa vuoksi priorisoimaan tutkittavia asioita. Valtiovallan tulee antaa poliisille riittävät henkilöstö- ja taloudelliset resurssit, jotta poliisi kykenee takaamaan sille poliisilaissa määritellyt tehtävät, jotka ovat oikeus- ja yhteiskuntajärjestyksen turvaaminen, yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitäminen sekä rikosten ennalta estäminen, selvittäminen ja syyteharkintaan saattaminen. Poliisin toimivaltuuksia tulee tarkistaa tehokkaan toiminnan takaamiseksi.

Tilastokeskuksen tilastojen mukaan on kuitenkin nähtävissä, ettei Suomen rikollisuuden ehkäisytrendi ole ollut mitenkään onnistunutta. Kustannukset ovat jatkuvassa kasvussa ja merkittävästi lyhentyneistä vankeustuomioista huolimatta vankien määrä on viimeiset vuodet  ollut suhteellisen stabiili. Usein nähty pullistelun aihe, "Suomessa on läntisen Euroopan pienin vankiluku", on todella helppo saavuttaa. Mutta onko se oikeasti hyvä?


Veijo Eskelinen
kaupunginvaltuutettu (ps)
Itä-Uudenmaan poliisin neuvottelukunnan varajäsen