Tosin kritiikin krisoimiseen on moni käyttänyt enemmän energiaa, kuin itse maahanmuuttopolitiikan seurannaisilmiöiden pohtimiseen, mutta kääntyilevät ne sukset nyt monissakin puolueissa PS-laduille, kun on latu avoimeksi hiihdetty.

Islam ei ole mikään rauhanuskonto, eikä se levitessään sopeudu kulttuuriin, jonka sisälle se asettuu. Islam vaatii tilansa, se ei jousta, ei kunnioita muunlaista uskonkulttuuria. Mikään uskonto ei ole täydellinen rauhanuskonto, joten miksi haluttaisiin uskontojen ja tapojen sekasortoa keskuuteemme. Todellisuudessa pohjoismaistakin lähtee tänne "kotoutettuja" taistelemaan omia uskonsotiaan, mahdollisesti siis osallistumaan erinäisiin terrorismiin liittyviin tekoihin. Miksi siis me emme voi puolustaa omaa uskontoamme rauhanomaisin keinoin jo ennen, kuin se on liian myöhäistä.

Suvaitsevaisuus on yksipuolista, miksi yleensäkään puhutaan suomalaisten suvaisevaisuudesta tai suvaitsemattomuudesta? Aivan yhtä hyvin voitaisiin vaatia Suomeen muuttavilta suvaitsevaisuutta omia tapojamme kohtaan. Maassa maan tavalla olisi ihan normaali käytäntö, eikä mitään muita järjestelyjä.

Pistää miettimään, miksi meidän pitäisi hyväksyä monikulttuurisuutta sokeasti, ilman minkäänlaista asennetta? Meidän odotetaan tinkivän omista tavoistamme, jotta vieraamme viihtyisivät ja tuntisivat olonsa kotoisaksi. Miksi?

Ajatuskin tänne tulvivaa vierasta kulttuuria kohtaan tulkitaan lähestulkoon rikokseksi, mikäli siihen sisältyy arvostelua, oman kulttuurin puolustelua sen turvaamiseksi. Siis onko mahdollista, että jokin tiedostettu pelko maahanmuuttopolitiikan epäonnistumisesta ohjaa suvaitsevaistoa vaientamaan maan oman kansan mielipiteiden ilmaisua? Siis epäonnistuminen on jo tapahtunut tosiasia, mutta nyt olisi viimeinen hetki muuttaa politiikan suuntaa.

Me emme tarvitse maahamme vierasta kulttuuria siinä määrin, kuin yritetään antaa ymmärtää. Kyseessä ei ole Suomen kansan etu, ehkä hyvin harvojen etu, mutta sen eteen ei kannattaisi luopua omasta kulttuuristamme.

Me emme riittävästi puolusta uskontoamme, sitä mikä kuuluu arkeemme, historiaamme. Olemmeko siis niin täydellisesti erkaantuneet omasta uskonnostamme, ettemme näe sitä tarpeelliseksi puolustaa? Jos emme tunne omaa uskontoamme tärkeäksi, miksi päästämme vieraan, väkivaltaisen uskonnon keskuuteemme, vieläpä teemme sille tilaa? Entä, kun meille tulee ylivoimainen hätä, kohtaamme vaaroja, jotka uhkaavat rakkaitamme, läheisiämme, itseämme? Jumalaako silloin avuksi huudamme, kun tänne levittäytynyt vieras uskonto alkaa sanelemaan, miten elämme ja minkä arvojen mukaisesti?

Toisaalta, osa suomalaisista kun elää ilman minkäänlaista uskonnollista suuntautuneisuutta, on eroakirkosta-liike, jos niin voi asian ilmaista, niin miksiköhän ei ole islamin leviämisen vastustamista samassa hengessä? Islamin alaisuuteen kun lisäksi kuuluu omat lakinsa, tapansa ja käsitykset, jotka eivät sovi länsimaiseen kulttuuriin. Suvaitsevaisuuden nimissä, siihen vedoten, ei meidän pitäisi hyväksyä mitään omaan kulttuuriimme kuulumatonta, mikä rikkoo omia tapojamme ja lakejamme.

Uskonsotia on ollut maailmassa kautta aikojen, eikä niiden aika taida olla ohitse, pikemminkin niitä on odotettavissa. Niitä meidän ei kannattaisi odotella, ei ottaa riskiä niiden ilmenemisestä. Kiellämmekö oman uskontomme ja kaikki uskonnot, vai puolustammeko omaa uskontoamme ja kulttuuriamme? Käsitämmekö sen, että islam ei ole mikään sopeutuva uskonto? Ennemminkin se on leviävä uskonto, joka valtaa paikkansa sellaisena kuin se on, ilman mitään kompromisseja.


Anne Lempinen
Lohja